Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot

Miksi valitsin kirjan?

Löysin kirjan kirjaston hakutoiminnon kautta, kun etsin uusia matkakirjoja luettavaksi. 

Kirjan kansikuvan aurinkoinen hiekkaranta, kirkkaan sinisenä kimmeltävä meri ja vehreä palmupuu, sekä haikeutta ja surua herättävä nimi kiinnittivät huomioni ristiriitaisella olemuksellaan. Miksi kirjan nimi on niin surullinen, kun hiekkaranta on monille ihmisille iloinen asia?

Kirjan kuvauksen avattuani ymmärsin naiiviuuteni - hiekkaranta voi olla monille paikka, jossa he ovat rentouttavan rantaloman ja yhdessä vietettyjen päivien aikana nähneet rakkaansa viimeisen kerran elossa.

Voiko valtavasta surusta selviytyä?

Khao Lak, Thaimaa 26.12.2004

Kaunis, lämmin aamu lomaparatiisissa.

7- vuotias Emma on isän kanssa rannalla,

kun mereltä vyöryy iso aalto, tsunami.

Emman äiti, isä ja pikkuveli kuolevat.

Vuosia myöhemmin Emma palaa Khao Lakiin.

Hiekalle jätetyt muistot on koskettava tarina surusta.

Se on myös kertomus selviytymisestä ja toivosta.

Muistan hämärästi katsoneeni yhdessä vanhempieni kanssa televisiosta uutisia tapaninpäivänä sattuneesta tsunamista, jossa kuoli valtava määrä paikallisia ja paratiisisissa lomailevia turisteja. Valtavat vesimassat vyöryivät mereltä sisämaahan tuhoten mennessään kaiken tieltään.

Kodit ja hotellit tuhoutuivat, perheet hajosivat. Monien ihmisten kohtalo ei koskaan ratkennut, eivätkä omaiset saaneet rakkaitaan takaisin kotiin aaltojen kuohun viedessä heidät mukanaan merelle.

Vuosien varrella olen katsonut tapaninpäivän tsunamista kertovia dokumentteja, mutta tapahtuneesta kertovaa kirjaa en ole milloinkaan lukenut. Joulukuun koittaessa ja (kirjoitushetkellä) tapaninpäivän lähestyessä ajattelin, että ajankohta kirjan lukemiselle voisi olla sopiva. 

Kirjan lukemalla voisin omalta osaltani kunnioittaa parikymmentä vuotta sitten tsunamissa menehtyneiden muistoa.

Erityisiä mainintoja kirjasta

Hiekalle jätetyt muistot on selkokirja. 

Kirjan fontti on isokokoista ja lauseet lyhyitä, pelkistettyjä ja helposti ymmärrettävästi kirjoitettuja. Kirjan kappaleet ovat muutaman sivun mittaisia.

Kirja sopii erityisen hyvin heille, jotka kokevat lukemisen hankalaksi heikon lukutaidon, heikon suomen kielen taidon tai jonkin vamman vuoksi. Jos lukuharrastuksen aloittaminen tai paksuun romaaniin tarttuminen on tuntunut vaikealta, voi selkokirja helppolukuisuutensa ansiosta madaltaa kynnystä lukuharrastuksen aloittamiselle.

Ikärajaa selkokirjan lukemiselle ei ole. 

Lukukokemus kirjan parissa

Kuten blogista saattaa huomata, luen aika paljon kirjoja. Tästä syystä Hiekalle jätetyt muistot oli itselleni nopea luettava. Luin sen yhdellä kerralla alusta loppuun asti.

Koskettava tarina kertoi yhdeksäsluokkalaisesta Emmasta, joka selvisi perheestään ainoana hengissä kohtalokkaana päivänä. Emma matkustaa isoäitinsä kanssa Khao Lakiin etsimään Emman vedestä puun oksalle turvaan pelastanutta miestä kiittääkseen häntä. Matkan aikana Emma käy Pakarang Beachilla jättämässä hyvästit perheelleen ja katsomassa merta, jonka synnyttämissä tsunamiaalloissa hänen äitinsä, isänsä ja pikkuveljensä kuolivat.

Ensikosketus selkokirjaan oli kiinnostava kokemus. 

Pelkistetyt ja yksinkertaisesti kirjoitetut lauseet jättivät omalle mielikuvitukselle liikkumisen varaa ympäristön ja tapahtumien maalailuun, kun kirjailija ei ollut tehnyt sitä lukijan puolesta. Kaikki turhat henkilöiden keskenään käymät keskustelut ja ylimääräinen kuvailu oli jätetty kokonaan pois, mikä mahdollisti tarinan määrätietoisen ja sujuvan etenemisen. Näinkin pelkistetyllä tyylillä on mahdollista kirjoittaa lukijaa koskettava tarina. 

Olen iloinen, että löysin selkokirjat, koska ne tuovat kokeneellekin lukijalle pientä vaihtelua lukurutiiniin. Toisinaan on mukavaa tarttua helpompilukuisempiin kirjoihin, joiden lauseita ei tarvitse lukea useaan otteeseen sisäistääkseen sen sanoman. 

📖

Oletko lukenut selkokirjoja? 

Nenne Hallman, Ina Ruokolainen, Suvi Ahola: Kolmen naisen matkakirja

Etsiessäni kirjaston matkailuosaston kirjojen joukosta inspiraatiota hitaaseen kotimaan matkailuun huomasin kolmen naisen yhdessä kirjoittaman matkakirjan. Kiinnostuin siitä, koska en ole aiemmin lukenut kirjaa, jolla on useampi eri kirjoittaja.

Halusin lukea naisten kokemuksista kotimaan matkailusta ja mielikuvissani matkata kolmen ystävyksen seurassa ympäri Suomea. Toivoin löytäväni kirjasta uusia, ennen kokemattomia matkailukohteita.

Lähde mukaan uutta avaaville kotimaan matkoille! Kolmen ystävyksen yhteinen reissukirja osoittaa, että läheltäkin voi löytyä jotain ennen kokematonta ja vaikuttavaa.

Kolmen naisen matkakirja tekee kiehtovia katsauksia historiaan, luontoon ja geologiaan. Se tutkii arkkitehtuuria ja mielenkiintoisia ihmisiä sen takana, vierailee paikallisissa kahviloissa, pienissä museoissa ja erikoisissa yöpymispaikoissa. Matkaa tekevät ystävykset pohtivat myös elämää ja säikeitä, joiden voimalla ystävyys on kestänyt jo neljäkymmentä vuotta.

Kirja toimii mainiona matkaoppaana kotimaan reissuilla. Kirjassa kuljetaan hitaasti syntymämaata ristiin rastiin tutuista kohteista piilossa pysyneisiin helmiin, joiden takaa paljastuu ihmeellisiä tarinoita ja suurta intohimoa.

 

Lukukokemus kirjan parissa

Kirja oli mukava ja nopea luettava sen mukaansa tempaavan tekstin ansiosta. Tuntui kuin olisin lukenut kolmen ystävyksen toisilleen lähettämiä kirjeitä, joissa he innolla kertoivat matkakokemuksistaan ja tulevista matkasuunnitelmistaan. 

Kirjan runko olikin mielestäni järkevästi rakennettu: kirjoittajat saivat kukin vuorollaan kertoa omasta matkastaan Suomen rajojen sisäpuolella, jonka jälkeen kaksi muuta kommentoivat vastauksessaan matkalla nähtyä ja koettua. Kommentit omalta osaltaan täydensivät kirjoittajan matkakokemusta ja antoivat siihen uusia näkökulmia.

Suomessa tehdyt matkat olivat kekseliäitä ja osoittivat, että uusia paikkoja nähdäkseen ei aina tarvitse lähteä ulkomaille. Kotimaanmatkan voi rakentaa jonkin teeman ympärille, kuten Ina Ruokolaisen tekemä matka Hämeen härkätietä pitkin ja Nenne Hallmanin kuvaama kaupunkimatka Kuopiossa Minna Canthin jalanjäljissä.

Suosikikseni kirjassa mainituista matkakohteista nousivat kuitenkin kesämökin järvellä suppailu lumpeidenkukkia etsiskellen ja kodin läheisyydessä lenkkeily. Uusia elämyksiä, kokemuksia ja kauneutta nähdäkseen riittää, että on valmis astumaan kotikynnyksen yli ja aistimaan ympäristöä turistin lailla avoimin mielin.

Kolmen naisen matkakirja oli ihana piristysruiske lukemieni matkakirjojen joukossa. Ihanaa, että ystävykset keksivät yhteisen projektin, jonka parissa puuhailla eläkepäivien ohessa. Kirjan luettuani lisäsin lukulistalleni näiden kolmen naisen vuonna 2022 ilmestyneen kirjan Kolmen naisen kirjeitä.

Sesse Koivisto: Rakkaat ja raivostuttavat eläinystävämme

Olin kirjastossa uskollisen lukulistani kanssa etsimässä itselleni lomalukemista. Löysin kaikki haluamani kirjat, mutta en on ollut vielä valmis poistumaan kirjaston hiljaisuudesta. Ajattelin käyttää kiireettömän päivän hyödykseni ja vain kuljeskella kirjaston rauhallisia käytäviä pitkin.

Kuka tietää, voisin vaikka kuljeskelun lomassa löytää uskolliselle lukulistalleni lisää täytettä!

Astelin luontokirjojen osastolla, kun huomasin kirjastovirkailijan kirjahyllystä esille nostaman vaalean kirjan. Kansikuvan todella kauniisti piirretty kettu, gorilla ja leopardi sekä kirjan nimi vetivät puoleensa. Kirjan olemus oli itselleni mieluinen ja vaikutti sopivalta ehdokkaalta lukulistalleni lisättäväksi.

Otin kirjan käteeni ja pyörittelin sitä käsissäni. Selasin muutamia sivuja ja luin takakannen kuvauksen.

Ote takakannesta:

Hurmaavia tositarinoita ihmisistä, eläimistä ja lajirajat ylittävästä kiintymyksestä.

Ihmisen ja eläimen välille voi muodostua ainutlaatuinen ystävyyssuhde. Rakkaat ja tiiviit suhteet koirien ja kissojen kanssa ovat tuttuja, mutta millaista ihmisen ystävyys on leopardin kanssa? Entäs gorillan? Tai tilhen?

Rakkaat ja raivostuttavat eläinystävämme sisältää valloittavia ja ainutlaatuisia kertomuksia ihmisten ja eläinten välisestä suhteesta. Kirjan mukana pääsee tutustumaan esimerkiksi urkuja soittavaan puluun ja kesyyn kettuun, joka matkusti mielellään ihmisystävänsä olkapäällä.

 

Ihmisten ja eläinten välinen ystävyys on kiehtova ja sydäntä lämmittävä teema. Luen mielelläni tarinoita eläinystävistä. Takakannen kuvaus ihmisen ja leopardin välisestä suhteesta kiinnosti erityisesti: miten ihmeessä kissapedosta saa itselleen ystävän?

Hetken aikaa tuumattuani päätin, että lukulistalle lisäämisen sijaan otan kirjan jo nyt mukaani kotona luettavaksi. Halusin vain käpertyä oman kissaystäväni viereen lukemaan kirjaa eläinystävistä.

Mitä odotin kirjalta?

1. Monipuolisia tarinoita erilaisista eläinystävistä.

2. Kurkistuksia Korkeasaaren kulisseihin (Sesse Koiviston pitkäaikainen puoliso Ilkka Koivisto oli Korkeasaaren eläintarhan johtaja).

3. Asiantuntevaa puhetta ja ehkä jopa kritiikkiä eksoottisista lemmikeistä.

Mitä sain kirjalta?

1. Monipuolisia tarinoita erilaisista eläinystävistä. Tuttujen lemmikkieläinten (mm. kissat, koirat ja kanit) lisäksi kirjassa oli tarinoita kettu-, gorilla-, leopardi-, hirvi-, pulu-, jääkarhu- lumileopardi- ja kenguru- ystävistä.

Arvostin erityisesti sokean ja hänen opaskoiransa tarinaa. Sain tarinan kautta lisää tietoa, kuinka opaskoira koulutetaan ja millainen koira on sopiva tehtävään.

2. Kurkistuksia kulisseihin kirjassa myös oli, mutta ei varsinaisesti Korkeasaaren eläintarhan puolelle. Eläintarhan sijaan kurkistin ja luin tarinoita Koivistojen perheessä asustaneista lemmikeistä sekä heidän pienistä kasvattieläinpoikasistaan, joita eläintarhassa asuneet emot eivät ottaneet hoitaakseen.

3. Kirjassa oli sopivassa suhteessa asiantuntemusta ja pohdiskelua eläinten kasvatuksesta, lemmikkieläinten pidosta, eläintarhoista ja sirkuksista. Kritiikin Koivisto osasi mielestäni kohdistaa oikeisiin paikkoihin.

Sydäntä särkien luin, kuinka gorillat aikoinaan saatiin Euroopan eläintarhoihin. Toivon, että ajat ovat sittemmin muuttuneet.

Summa summarum:

Sain kirjalta sitä, mitä odotin ja ehkä hieman enemmänkin. Tarinat ihanista eläinystävistämme lämmittivät suuresti sydäntäni.

Vaikka eläimet tuovatkin suuresti iloa ja merkitystä elämään, tulee niiden mukana paljon vastuuta ja ei niin hyviä hetkiä. Eläimen sairastuminen ja väistämättä koittava eläimestä luopuminen - oli kyseessä sitten kotieläin, täysin villinä elänyt eläin tai eläintarhan asukas - aiheuttaa valtavasti surua sen omistajassa tai hoitajassa.

Kirja on hyvä muistutus arvostaa jokaista maanpäällä tassuttelevaa, lentävää, uivaa, luikertelevaa tai kipittävää eläinystävää, ja nauttia niiden läsnäolosta niin kauan kuin ne seurassamme ovat.

Nämä kirjat aion lukea vuonna 2026

Uusi vuosi, uusi lukulista

Pian koittavan uuden vuoden kunniaksi päätin istahtaa hetkeksi alas ja tutkia, mitä kirjoja olen kuluneen vuoden aikana uskolliselle lukulistalleni kirjoittanut. Entuudestaan tuntemattomia kirjoja olen löytänyt onnistuneesti muun muassa kirjablogeista, kirjaston kirjahyllyjä tutkiessani sekä netissä olevan kirjaston hakutoiminnon kautta.

Lukulistani onkin jo tavattoman pitkä. Se on päässyt kasvamaan pituutta nopeammin kuin olen ehtinyt sitä lukemalla saada lyhennettyä. Nyt onkin hyvä hetki aloittaa oma kirjamatka puhtaalta pöydältä ja selvittää, mitkä listalla olevista kirjoista vastaavat parhaiten tämän hetken lukutarpeeseen.

❄

Keitän kupillisen teetä lukulistan siivousoperaatiota siivittämään. 

Istahdan alas tietokoneeni äärelle, avaan kirjaston nettisivut ja etsin hakutoiminnon kautta lukulistallani olevia kirjoja. Suunnitelmani on seuraava: jos hakutoiminnon kautta löytynyt kirja ja sen kuvaus herättää edelleen mielenkiintoa, saa kirja jäädä lukulistalleni odottamaan omaa lukuvuoroaan. Jos kirja taasen ei herätä minkäänlaista mielenkiintoa tai uteliaisuutta, poistan kirjan lukulistalta.

Puristan teepussista viimeisetkin pisarat höyryävän juoman joukkoon ja ryhdyn toimeen. 

Käyn yksi kirja kerrallaan lukulistaa läpi. Naputtelen näppäimistöä, klikkailen kirjojen kuvauksia auki, kuulostelen tuntemuksiani ja poistan kirjoja lukulistalta. Siemailen teetä ja pohdiskelen käsi poskeani vasten nojaten, mitä ihmettä tekisin kirjan kanssa, joka toisaalta vaikuttaa houkuttelevalta, mutta ei vain tunnu säväyttävän tarpeeksi.

Vaivun ajatuksiini, tuijotan ikkunasta ulos, teen lopullisen päätöksen ja jatkan naputtelua.

Ikkunan takana lumi leijailee hiljalleen alas. Nautin tästä pienestä, mutta erittäin tarpeellisesta siivousoperaatiosta. Pitkä lista lyhenee näppäimistön naputtelun ja hiirellä klikkailun rytmittämänä.

❄

Lukulistan siivousoperaatio tulee päätökseensä. 

Selaan tyytyväisenä lyhentynyttä lukulistaani ja valitsen vielä viimeiseksi ne kirjat, jotka haluan ehdottomasti vuoden 2026 aikana lukea.

Tässä koonti kirjoista:

• Ito Ogawa: Paperikauppa Tsubaki

• Aino Huilaja: Pakumatkalla

• Satu Rämö: Talo maailman reunalla

• Jaana Tapio: Näin on hyvä

• Marja-Leena Tiainen: Englantilainen aamiainen

• Sawako Natori: Kirja, jota etsit

• Saara Henriksson: Tyttö sinä olet keski-ikäinen

Valitsemieni kirjojen teemat ja lajityypit muodostavat mukavan monipuolisen kokonaisuuden. Olen tyytyväinen, että valitsin kirjoja useilta eri kirjailijoilta, eivätkä kirjat kuulu mihinkään kirjasarjaan. Useamman eri kirjailijan luomat yksittäiset tarinat tuovat lukemiseen kaivattua vaihtelua.

Tämän postauksen myötä toivotan oikein riemukasta ja kirjarikasta uutta vuotta! 

☃

Mitkä kirjat haluat lukea vuonna 2026?

Sigri Sandberg: Pimeys - Tähtiä, pelkoa ja viisi yötä yksin tunturissa

Miksi valitsin kirjan?

Olin lisännyt Sigri Sandbergin kirjan uskolliselle lukulistalleni eräänä syksyn harmaana ja sateisena iltahämäränä, kun kaipasin luontokirjojen tarjoamia lohdullisia lukuhetkiä syksyn harmautta taittamaan. Suunnitelmani kirjan lukemisen ajankohdalle siirtyi kuitenkin alkutalveen ja marraskuun pimeisiin iltoihin.

Sinänsä kirjan lukemisen ajankohta oli nyt osuvampi, koska kirja käsittelee pimeyttä, sen pelkoa ja kirjailijan itsensä tunturissa viettämiä yksinäisiä iltoja. 

Nainen on asunut pohjoisessa kahdeksan vuotta ja erikoistunut toimittajana luontoaiheisiin. Silti hän ei ole koskaan lähtenyt retkelle ilman seuraa. Hän pelkää pimeää, mutta haluaa nyt kohdata pelkonsa. Nainen lähtee keskellä talvea yksin tunturille, alkeelliseen mökkiin, kauas kaupungin valoista.

Hän ottaa lukemiseksi kirjan itävaltalaisesta taiteilijasta ja hienostorouvasta, joka seurasi miestään talveksi pieneen metsästysmajaan Huippuvuorille vuonna 1934.

Miltä tuntuu olla viisi yötä yksin pimeässä? Mitä lisääntyvä keinovalo aiheuttaa ihmisille ja luonnolle? Voiko kuunvalossa hiihtämisestä hurmioitua?

 

Lukukokemus kirjan parissa

Ihastuin kirjan tummanmustaan kansikuvaan, taivaalla näkyviin tähtiin ja pienen mökin taustalla kirkkaana loistavaan täysikuuhun. Kansikuva ei ole pelottava, vaan se tuntuu itsestäni kepeältä ja lohduttavalta. 

Kansikuvan hieman animaatiomainen piirrosjälki tuo väistämättä mieleeni kohtauksen Tim Burtonin elokuvasta Painajainen ennen joulua, jossa Jack Skellington kävelee lauluunsa uppoutuneena pienen mäen huipulle täysikuun luodessa loistettaan ympäröivään maisemaan.

Ennen lukemista ajattelin kirjan olevan puhtaasti pelkkä päiväkirja, joka kertoo kirjailijan kokemuksista tunturimökissä vietetyistä yksinäisistä illoista, kun hän yrittää kohdata pimeän pelkonsa. Lyhyitä päiväkirjamaisia merkintöjä kirjassa oli, mutta ilokseni kirja sisälsi myös esseemäisiä pohdiskeluja pimeydestä ja valosta, ja asiantuntijatietoa keinovalon vaikutuksesta ihmiseen ja luontoon.

Lukiessani mietin, kuinka onnekas olenkaan asuessani Suomessa, jossa voi kokea täydellisen pimeyden ja nähdä universumin loputtomaan kaukaisuuteen johtavan yötaivaan tähtikartan. Soisin saman mahdollisuuden myös muille keinovalojen täyttämissä suurkaupungeissa asuville ihmisille - vaikka sitten kirjailijan mainitsemalla taivaslailla asetettuna.

🌙

Pelkäätkö pimeää?

Päivi Haanpää: Pysähdyskoe

Miksi valitsin kirjan?

Dan Kieranin Joutilas matkailija- nimisen kirjan innoittamana halusin lukea lisää kirjoja joutilaisuudesta. Tutkin kirjastossa Tom Hodgkinsonin kirjoittamia Joutilas- kirjoja, mutta mikään niistä ei tällä kertaa tuntunut hyvältä vaihtoehdolta.

Silmäilin huvikseni, mitä muita kirjoja hyllystä löytyy. Satuin huomaamaan ohuen violetin kirjan, jonka nimi pysäytti: Pysähdyskoe.

Otin kirjan käteeni ja luin takakannen kuvauksen.

Ote takakannesta:

Kun arkeen väsynyt kulttuurityöläinen antaa itselleen 40- vuotislahjaksi omakustanteisen puolen vuoden vapaan, alkaa Pysähdyskoe. Kokeen tarkoituksena ei ole matkustaa Intiaan etsimään itseä, ei laittaa koko elämää uusiksi. Tarkoituksena on vain pysähtyä, olla ja ihmetellä elämää ilman työtä.

Työorientoituneessa nykymaailmassa työ on monelle osa identiteettiä. Mitä tapahtuu, kun työtä ei olekaan? Mitä käy kiireelle? Miten vaikeaa on sanoa ei, kun joku tarjoaa töitä? Miten hävytöntä on sanoa ei, kun moni on ilman töitä? Muuttuuko ilman työtä kotirouvaksi, ja mitä se sitten tarkoittaa? Muuttuuko arki tylsäksi? Paljastuuko hyggen hienous? Entä kuluttaminen ja pysähtyminen, miten ne kohtaavat?

 

Sattumoisin olen itsekin pohdiskellut työelämää ja sen vaatimuksia. Mielessäni olen pyöritellyt ajatusta töiden vähentämisestä ja muutaman kuukauden mittaisesta omakustanteisesta vapaasta.

Tuntui kuin kirja olisi ilmestynyt minulle juuri täydellisellä hetkellä. Ehkä kirja tarjoaisi vastauksia pohtimiini kysymyksiin, antaisi vertaistukea ja toimisi kimmokkeena haaveeni toteuttamiselle.

Lukukokemus kirjan parissa

Odotukseni pientä kirjaa kohtaan olivat korkealla, koska sen teemat ovat pyörineet mielessäni jo jonkin aikaa. Odotin kirjan tarjoavan vastauksia, kuinka omakustanteisen pitkän vapaan voisi pitää, mitä vapaata suunnitellessa tulisi ottaa huomioon, ja että saisin kirjasta inspiraatiota oman pitkän vapaani toteuttamiseen.

Heti kirjan aloitettuani koin pienen pettymyksen. Alkusanoissa Haanpää kertoo, että hän on ajatellut kirjoittavansa esseitä, ja pohdiskelevia esseitä tämä pieni kirja pitääkin sisällään. Mitään konkreettisia ohjeita pitkän vapaan toteuttamiselle kirjasta ei siis tulisi löytymään.

Nielaisin harmitukseni ja jatkoin lukemista. Vaikka kirja ei olekaan sellainen kuin kuvittelin sen etukäteen olevan, saisin ainakin lukea Haanpään kokemuksia hänen toteuttamastaan omakustanteisesta vapaasta - Pysähdyskokeesta.

Parin ensimmäisen kappaleen jälkeen jouduin kuitenkin toteamaan ettei tämä esseistä koostuva kirja ole minua varten. Koin esseissä käsiteltyjen teemojen pohdiskelun jääneen hyvin pintapuoliseksi ja hajanaiseksi. Itse pysähtymistäkin raapaistaan vain hyvin kevyesti. Käsiteltyihin teemoihin olisi voinut pureutua hieman syvemmälle.

Harkitsin kirjan jättämistä kesken, mutta päätin lukea kirjan loppuun asti, koska se oli niin ohut. Kyllähän näin pienen kirjan viimeiselle sivulle pääsee vaikka hampaat irvessä! Ensimmäiset sata sivua luinkin kiltisti kaiken, mitä sivuille oli kirjoitettu, mutta viimeiset kuusikymmentä sivua vain silmäilin läpi.

Ei ollut tästä kirjasta itseni innoittajaksi.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Miksi valitsin kirjan?

Kirja on ollut lukulistallani jo ainakin vuoden verran, mutta rehellisesti sanoen kirjan nimi on aina tuntunut hieman luotaantyöntävältä. Tämän lisäksi aika kirjan lukemiselle on aina tuntunut väärältä. Syysloman koittaessa tuntui vihdoin siltä, etten voi pitkittää yönaisista kertovan kirjan lukemista yhtään pidemmälle.

Kirjastossa käydessäni päätin heittää ennakkoluuloni kirjan nimeä kohtaan romukoppaan. Rohkaisin mieleni, etsin kirjan käsiini ja luin kirjasta lyhyitä otteita sieltä täältä. Kirkas hehkulamppu syttyi pääni ylle ja koin ahaa!- elämyksen: ymmärsin lopulta kirjan todellisen luonteen.

Olin mielessäni kuvitellut kirjan sisältävän tarinoita naisten välisistä romanttisista suhteista, mutta kirjaa selatessani ennakko-odotukseni osoittautuivat täysin vääriksi - Kankimäki on koonnut kirjaan tarinoita historian inspiroivista naisista, jotka toimivat kukin omalla tavallaan hänen esikuvinaan. Kuinka yllättävä juonenkäänne!

Jos olin jo ainakin vuoden verran epäröinyt kirjaan tarttumista, nyt olin asiasta täysin varma - aika kirjan lukemiselle tuntui viimein oikealta. Lainasin kirjan ja aloitin lomani paksun romaanin parissa Kankimäen kanssa ympäri maailmaa matkaten ja yönaisten jalanjäljissä kulkien.

"Olen löytänyt heidät. Historian inspiroivat naiset, jotka tekivät mitä halusivat. He ovat kirjailijoita, tutkimusmatkailijoita, masentuneita vanhojapiikoja, savannilla ratsastajia, renessanssitaiteilijoita.

Mistä he ammensivat rohkeutensa? Miksi he ovat ilmestyneet minulle?

Futonilla valvoessani mieleeni hiipii suuruudenhullu ajatus."

 

Lukukokemus kirjan parissa

Paksun romaanin parissa vietetyt myöhäiset syysillat sujuivat mukavasti. Karen Blixenin Afrikka ja Kankimäen itsensä tekemä safarimatka Afrikkaan olivat hengästyttävä, mutta kerrassaan upea aloitus kirjalle. Afrikan lisäksi pääsin Kankimäen kanssamatkustajana kiertämään ympäri maailmaa hänen yönaistensa jalanjälkiä pitkin kulkien ja heistä uutta oppien.

Kankimäen yönaiset ovat kaikki inspiroivia, yhteiskunnan odotuksista piittaamattomia ja - Kankimäen sanoja lainaten - aivan saamarin reippaita oman polkunsa kulkijoita. Ei mikään ihme, että Kankimäki on valinnut juuri heidät esikuvikseen ja joita hän yön pimeinä tunteina sängyssä valveilla maatessaan ajattelee.

Kirja oli viihdyttävää luettavaa, mutta (voi kauhistus sentään!) en lukenut kirjaa loppuun asti. Jätin kirjan kesken naistutkimusmatkailijoista kertovien kappaleiden jälkeen. Sain luettua kirjan noin puoleen väliin asti.

Isabella Birdin, Ida Pfeifferin ja Mary Kingsleyn tekemistä itsenäisistä matkoista lukeminen maailman syrjäisimpiin kolkkiin, joissa kukaan ei ollut ennen heitä kulkenut, oli huumaava ja päätä pyörryttävä kokemus. Kankimäki on tehnyt aivan uskomatonta tutkimustyötä etsiessään ja kerätessään heistä tietoa.

Sivu toisensa perään silmieni eteen iskettiin yönaisten neuvoja, hyviä syitä lähteä matkalle terveyssyistä ja näiden naistutkimusmatkailijoiden kokemuksia matkojensa aikana. Tarinat matkan aikana koetuista sairauksista, nälästä, ylitsepääsemättömiltä tuntuvista esteistä, tutkimustyöstä, pitkien välimatkojen taittamisesta milloin laivalla, milloin hevosella ja milloin kamelilla, ja jopa täysin järjenvastaiselta kuulostava ystävystyminen ihmissyöjäheimojen kanssa pitivät minut öisin hereillä, kun ajattelin lukemaani.

Totesin, että kirja tarjosi minulle enemmän kuin mitä pystyin vastaanottamaan: raja tuli lopulta vastaan ja koin ähkyn kaikesta siitä tiedosta, mitä minulle kirjan kansien välissä annettiin. Parhaimmalta ratkaisulta tuntui jättää kirja kesken ja palauttaa se takaisin kirjastoon. Surisevan mieleni rauhoittaakseni oli aika palata takaisin hitaampien tarinoiden pariin.

Naiset joita ajattelen öisin on edelleen uskollisella lukulistallani. Luen sen ehdottomasti loppuun asti hieman myöhemmin, kun haluan pökerryttävän lukukokemuksen ja olen sen takia valmis menettämään yöuneni.