Miksi valitsin kirjan?
Olin lisännyt Sigri Sandbergin kirjan uskolliselle lukulistalleni eräänä syksyn harmaana ja sateisena iltahämäränä, kun kaipasin luontokirjojen tarjoamia lohdullisia lukuhetkiä syksyn harmautta taittamaan. Suunnitelmani kirjan lukemisen ajankohdalle siirtyi kuitenkin alkutalveen ja marraskuun pimeisiin iltoihin.
Sinänsä kirjan lukemisen ajankohta oli nyt osuvampi, koska kirja käsittelee pimeyttä, sen pelkoa ja kirjailijan itsensä tunturissa viettämiä yksinäisiä iltoja.
Nainen on asunut pohjoisessa kahdeksan vuotta ja erikoistunut toimittajana luontoaiheisiin. Silti hän ei ole koskaan lähtenyt retkelle ilman seuraa. Hän pelkää pimeää, mutta haluaa nyt kohdata pelkonsa. Nainen lähtee keskellä talvea yksin tunturille, alkeelliseen mökkiin, kauas kaupungin valoista.
Hän ottaa lukemiseksi kirjan itävaltalaisesta taiteilijasta ja hienostorouvasta, joka seurasi miestään talveksi pieneen metsästysmajaan Huippuvuorille vuonna 1934.
Miltä tuntuu olla viisi yötä yksin pimeässä? Mitä lisääntyvä keinovalo aiheuttaa ihmisille ja luonnolle? Voiko kuunvalossa hiihtämisestä hurmioitua?
Lukukokemus kirjan parissa
Ihastuin kirjan tummanmustaan kansikuvaan, taivaalla näkyviin tähtiin ja pienen mökin taustalla kirkkaana loistavaan täysikuuhun. Kansikuva ei ole pelottava, vaan se tuntuu itsestäni kepeältä ja lohduttavalta.
Kansikuvan hieman animaatiomainen piirrosjälki tuo väistämättä mieleeni kohtauksen Tim Burtonin elokuvasta Painajainen ennen joulua, jossa Jack Skellington kävelee lauluunsa uppoutuneena pienen mäen huipulle täysikuun luodessa loistettaan ympäröivään maisemaan.
Ennen lukemista ajattelin kirjan olevan puhtaasti pelkkä päiväkirja, joka kertoo kirjailijan kokemuksista tunturimökissä vietetyistä yksinäisistä illoista, kun hän yrittää kohdata pimeän pelkonsa. Lyhyitä päiväkirjamaisia merkintöjä kirjassa oli, mutta ilokseni kirja sisälsi myös esseemäisiä pohdiskeluja pimeydestä ja valosta, ja asiantuntijatietoa keinovalon vaikutuksesta ihmiseen ja luontoon.
Lukiessani mietin, kuinka onnekas olenkaan asuessani Suomessa, jossa voi kokea täydellisen pimeyden ja nähdä universumin loputtomaan kaukaisuuteen johtavan yötaivaan tähtikartan. Soisin saman mahdollisuuden myös muille keinovalojen täyttämissä suurkaupungeissa asuville ihmisille - vaikka sitten kirjailijan mainitsemalla taivaslailla asetettuna.
🌙
Pelkäätkö pimeää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti